Löysin toitä. Nyt on enää yksi huoli, Katkis. Kahdeksan kuukautta tuskailin tuon pienen ihmeen kanssa kotona. Pinna paloi joka päivä ja vitutus oli useimmiten huipussaan, täysin valmistautumatta olin joutunut töihin 24/7. Useina päivinä, varsinkin niinä, kun kuningas Rapu oli töissä, vihasin koko touhua. Olisin halunnut olla edes päivän lomalla, päästä lähtemään jonnekkin päiväksi ilman katkista ja vastuuta sen hoidosta. Tätä lomapäivää olen odottanut ja odotan, sillä sitä ei vieläkään ole tullut.

Lopultahan tässä touhussa kävi niin, ettei pääni kestänyt... yllätys! Pinnani kun on hyvin lyhyt. Kiitos Espoon psyk.polille ja ihanalle psykologilleni sai purkaa sydäntäni edes kerran kahdessa viikossa jollekin, luottoystäviä kun minulla ei ole. Hämeenlinan psyk.poli sen sijaan saa risuja ja ihan kunnolla. Muutimme joulukuun alussa ja ensimmäinen aika on helmikuun lopussa!! Mitä helvettiä minä sillä silloin teen? Nyt ne asiat on huonosti, nyt minä tarvitsen tukea. Nyt minun elämäni on murroksessa tod.näk. helmikuussa asiat ovat järjestyksessä tai sitten eivät.

Huolia ja murheita olisi riittämiin ilman Katkistakin, en tiedä riittääkö rahat, pelaako auto tai kestääkö rakkaus kaiken tämän. Pelkään myös etten pärjää työssäni, olenhan ollut viimeisen vuoden pelkästään kotona. Osaanko edes puhua enää aikuisten kanssa? Tuntuu, että kaikki äly ja viisaus mitä päässäni on ollut on valunut saharan hiekkaan, enkä löydä niitä sen seasta.

Ensi viikolla minä aloitan, teen taas uuden alue valtauksen työhistoriaani. Katkis menee vuorotyöläisten lapsia hoitavalle perhepäivähoitajalle osaksi viikkoa ja kunigas Rapu on loppuajan neidin kanssa. Olen huolissani, en siksi että epäilisin etteivät hoitaja ja kunigas Rapu pärjäisi Katkiksen kanssa, vaan siksi että pelkään ettei minua enää tarvita. Minä tein kaiken pohjatyön, jotta neidistä kasvaisi sellainen kun se nyt on. Minä hoidin pipit, annoin ruokaa ja vaihdoin vaippoja. Minun valvovan silmän alla opittiin kääntymään, konttaamaan ja noustiin pystyyn. Minä tunnistin itkun sävystä mikä asia oli pielessä. Vaikka kuningas rapu olikin suurimassa osassa mukana, minä olin se johon turvauduttiin.

Entä jos katkis luulee, että ole hylännyt sen, että tällä kertaa olen jättänyt sen kokonaan. Entä jos hän alkaa pitää isästään enemmän? jos minua ei tarvita enää lohduttamaan? Mitä jos lakkaan tunnistamasta itkun sävyt? Huomaamasta milloin väsyttää ja milloin tahdotaan helliä? Entä jos äiti ei enää olekaan lempparia?

Katkis on niin kovin pieni, vain kahdekan kuukautta, en haluaisi anta sitä vielä muille vaikka kaipaankin omia juttujani. En tahtoisi viedä sitä vielä hoitoon, siellä se ei saa 100%:sta huomioita, siellä sen tarpeita on  vaikeampi huomioida. Tahtoisin pitää neitini vielä kotona, vaikka se useimmiten ottaa koville. Ei Katkis ole vielä valmis, en minä ole, en tahdo vielä erota lapsestani! Jos meillä olisi vaan varaa pitää prinsessamme kotona, mutta ei.

Pahamieli.