Annoin uutena vuotena lupauksen. Lupasin olla parempi ihminen. Nyt tuntuu että tämä meni jo pahasti metsään. Niin kuin aina tämänkin lupauksen pitäminen alkoi hyvin ja tein parhaani ollakseni parempi ystävä, parempi äiti, parempi puoliso, parempi kasvattaja...

No parempi puoliso en ainakaan ole ollut, pikemminkin kammottava pirttihirmu, mutta puolustuksekseni sanon, että tulkaa itse kokeilemaan minun elämää, ei aina niin kauheasti jakasa eikä kiinnosta parisuhteeseen panostaa. Viime aikoina on tuo pinna ollut kovin lyhyt, ei varsinaisesti siksi että sitä joku kiristäisi lähinnä siksi että fyysiset ja henkiset voimavarat on loppu, ei enää vain jaksa. Jos toinen puolisko on töissä aina, tai ainakin menossa töihin tai tulossa töistä ei yksin oikein jaksa painaa täysiä. Olen kuitenkin pyrkinyt siihen ettei hänellä alkaisi toinen työpäviä, kun kotioven avaa tai sulkee vaan kotona olisi aikaa levolle.

Kaksi koiraa, lapset ja kaikki muut eläimet ovat vaan sellainen sotku, ettei siitä useimmin selviä täysin yksin. Tiedän toisinaan tiuskivani ja raivoavani turhasta, mutta en vain jaksa kovinkaan pitkään sellaista teen kohta, jos teen touhua, itse kun haluan että asiat tehdään silloin valmiiksi, kun on ollut puhe. Ja kun niitä ei tehdä ne jäävät minulle tehtäviksi. Mikä lisää entisestään työn määrää. Kovinkaan pahoillani en osaa enää siitä olla etten tee ruokaa tai siitä kun talo on käännetty ympäri ja leluja on kaikkialla.

En tiedä kuvitteleeko mieheni, että minulla on helppoa ja vietän ainaista lomaa kotona. Hän kun ei ole ollut kuin  kerran vajaan vuorokauden katkiksen kanssa kaksin kotona. Eikä hän silloin joutunut huolehtimaan näistä normaaleista siivous, pyykkäys, ruokailu kuvioista sen kummemin. Jotenkin vaan on alkanut ärsyttää tunne siitä että olen saanut kolmanen lapsen joka mielummin istuu koneella tekemättä mitään ja antaa katkiksen katsoa telkkarista loputtomasti piirrettyjä.

Minä olen oikeasti yrittänyt, olen kehunut, koittanut olla hellä, puhua kauniisti, kertonut tunteistani, koittanut keskustella vakavasti, ollut kiinnostunut hänen työkuvioista, kavereista, autosta, kanoista... nyt en vaan enää jaksa, pikkuhiljaa alan uskoa ettei hän enää välitä. Tuntuu kuin olisin vain välttämättömyys joka pitää hänen taloutensa pyärimässä ja huolentii hänen lapsistaan. Ehkä minä yritän taas kovemmin, ehkä joskus minulle kerrotaan, että olen tärkeä, rakastettu ja kaivattu, jos ei, elämä jatkuu silti... ja varmastikkin samalla tavalla,kunnes kuolema meidät erottaa.